Sairas vääns

Pariisin rantakatu kesäkuu 2011

Lomaviikolla aloitettu lenssu vaivaa edelleen, osittain varmaan itseaiheutettuakin. Olin viime sunnuntaina pelaamassa ja maanantaina töissä kuumeisena. Nyt on niskat juntturassa, suu täynnä tosi kipeitä rakkuloita ja pientä köhää pukkaa. Meillä piti olla sunnuntaina seitsemän naista lähdössä peleihin. Olin ajatellut, että olen se varamies, joka istuu vaihtopenkillä. Mutta, kun yksi oli jäänyt pois sairauden takia, niin pakkohan se oli sitten pelata. Pelasin niin, etten tehnyt mitään ylimääräistä, ainoastaan pakolliset liikkumiset. Onneksi joukkueessa oli kaksi duracellia, jotka hoitivat hommat kotiin. Välillä puistatti kylmällä hiellä ja kun tulin kotiin oli kuumetta 38. No, maanantaina menin sitten töihin lomaviikon jälkeen. Töissä oli taas lämmitysöljy loppunut ja huoneen lämpötila oli + 14 astetta. Istuin koko päivän talvitakki päällä ja silti olin ihan jäässä. Niska on ollut niin kipeä, että auton peruutukseen ei tahdo pää kääntyä. Syöminen ja juominen on yhtä tuskaa suussa olevien kipeiden rakkuloiden vuoksi. Vali, vali.... ja vielä kerran vali. Nyt toivon, että viikonlopun saa rauhassa parannella itseään, että ensi viikolla voisi jo treenata.

Kiitollisuus

Kirjoitin postauksen Syöpä pari vuotta sitten, jossa kerroin miten syöpä on vaikuttanut elämääni läheisen sairauden muodossa. Nyt on aivan pakko kirjoittaa aiheesta, koska uusimmassa Syöpä-lehdessä on kirjoitus Potilaan polku -tarina toivosta ja luopumisesta. Jutussa Mari Viherkanto kirjoittaa toivosta sairastaessaan jo useamman vuoden ajan syöpää. Kirjoitus hiljensi minut ajattelemaan omaa elämääni ja aiheita olla kiitollinen. Marin tekstissä paistoi kiitollisuus elämälle ja pienet valonsäteet kaiken sairauden, leikkausten, kivun, ruhjotun ruumiin ja vaikeuksien keskellä. Miksi minä en voisi olla iloinen, kiitollinen, ystävällinen, sopuisa kaiken tämän hyvän ja terveen elämän keskellä, jota elän. Käykää lukemassa teksti täällä ja iloitkaa terveydestänne!

Rakkoja

Kun muut saavat soudusta rakkoja käsiin, jalkoihin tai vaikkapa takapuoleen, niin minulle ne tulevat huuleen? Ja voi olla kipeä tämä soutupäivänä auringonsäteilystä aktivoitunut huuliherpes! Nyt sitten odotellaan, että parantuisi ja pikaisesti. Jos huuli on kipeä, niin on se myös esteettinen haittakin. Jos olisin asiakaspalvelussa töissä, olisi ollut pakko käydä saikkua. Mutta nyt voi vain pysytellä huoneessaan ja käydä eri aikaan kahvilla, ettei herkimmät saa vatsan väänteitä, huoh!

Surullista

Kävin tapaamassa eilen ihan liian pikaisesti ja ihan liian pitkästä aikaa vanhaa (iältään) sukulaista. Hän on viime aikoina sairastellut paljon. Nyt sain kuulla tosi surullisen jutun vanhuudesta, terveydenhuollosta, yksinäisyydestä. Toisaalta ymmärrän täysin häntä ja hänen huoltaan siitä ettei olisi vaivaksi sukulaisille, ystäville eikä yhteiskunnalle. Mutta pitäähän suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pitää huolta vanhuksistaan ja sairaistaan, eikä jättää heitä heitteille. Oli suorastaan ihme, että näin hänet enää elossa. Toisaalta hän itse toivoo, että olisi jo päässyt täältä pois olemasta rasitteena ja viemästä yhteiskunnan varoja sairastaessaan. Järki ja ajatukset ovat teräviä kuin partaveitsi, mutta ruumis rupeaa pikku hiljaa sanomaan irti työsopimustaan. Surullista ja samalla myös niin äärettömän todellista!