Kävin tapaamassa eilen ihan liian pikaisesti ja ihan liian pitkästä aikaa vanhaa (iältään) sukulaista. Hän on viime aikoina sairastellut paljon. Nyt sain kuulla tosi surullisen jutun vanhuudesta, terveydenhuollosta, yksinäisyydestä. Toisaalta ymmärrän täysin häntä ja hänen huoltaan siitä ettei olisi vaivaksi sukulaisille, ystäville eikä yhteiskunnalle. Mutta pitäähän suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pitää huolta vanhuksistaan ja sairaistaan, eikä jättää heitä heitteille. Oli suorastaan ihme, että näin hänet enää elossa. Toisaalta hän itse toivoo, että olisi jo päässyt täältä pois olemasta rasitteena ja viemästä yhteiskunnan varoja sairastaessaan. Järki ja ajatukset ovat teräviä kuin partaveitsi, mutta ruumis rupeaa pikku hiljaa sanomaan irti työsopimustaan. Surullista ja samalla myös niin äärettömän todellista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti